Ole hetki niin kuin huomista ei olisikaan

Vaihtoni Brasiliassa päättyi ja palasin Suomeen pari viikkoa sitten pääsiäissunnuntaina. Matkustus oli aika rankkaa, yhteensä noin pari vuorokautta väliaikoineen. Ensin matkustin bussilla Capim Grossosta Salvadoriin. Lähtö oli aika haikea ja pari kyyneltäkin vuodatin kun halasin viimeisen kerran sinne jääviä vapaaehtoisia, Lorenaa ja Andya. Salvadorissa mulla oli vielä loppuarviointikeskustelu ja kerkesi vielä vähän jotain muutakin tehdä kuten käydä katsomassa vielä viimeisen auringonlaskun, jolle paikalliset taputtivat, vieläkin. Yötä kohti oli sitten 8,5-tuntinen lento kohti Lissabonia, mikä sujui aika pitkälti nukkuessa. Lissabonissa vaihtoaika oli joku 11 tuntia ja siellä olikin reilusti aikaa käydä shoppailemassa ja syömässä kahden muun suomalaisen vapaaehtoisen Jonnan ja Tarun kanssa. Loppuaika Lissabonissa oli aika tuskaa kun ei jaksanut enää kiertää lentokentän kauppoja ja alkoi väsymyskin painaa. Ihmeellistä kyllä tunnistin kentältä kaikki suomalaiset. Huvittavaa oli miten hiljaista oli konetta odotellessa ja heti alkoi kuulua enemmän ääntä kun samaan tilaan tuli porugalilaisporukka.Vielä noin neljätuntinen lento ja olin perillä Helsinki-Vantaalla noin kuuden aikaan aamulla, jossa J oli vastassa. Vielä autolla Mikkeliin ja niin olin kotona, ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen! Ensireaktioni oli, että onpa mulla tilava koti ja miten mielettömän hienoa on päästä lämpimään suihkuun. Oli myös jotenkin uskomattoman helppoa käydä kaupassa, ihan suomeksi.

Aikaeroa Brasiliaan on nyt kuusi tuntia kun kesäaika alkoi juuri tuona yönä, ennen oli viisi. Aika hauska ajatus, että Suomessakin siirryttiin samaan aikaan kesäaikaan kun palasin. Jotenkin olen tottunut eloon täällä, tosin vieläkin etsin tulitikkuja kun laitan levyjä päälle ja muuta pientä. Heti pääsiäisen jälkeen iskikin sitten kunnon flunssa, joka kaatoi minut sänkyyn viikoksi. Ilmeisesti kroppa sanoi stop parin vuorokauden matkustamisen, ilmastonmuutoksen ja aikaeron jälkeen. Oli myös lievästi sanottuna outoa mennä kouluun, jossa tuntui tosi hiljaiselta brasialaisen kovemman melutason jälkeen. Vähän olen päässyt alulle koulutehtävissä ja ajan tasalle muutenkin, mutta paljon pitää vielä tehdä.

Mitäpä jäi käteen matkasta nimeltä Brasilia? Ihan kauhean paljon, mutta yritän tiivistää fiilikset muutamaan lauseeseen. Hiukan nyt jo häviävää rusketusta, uusia ystäviä, portugalin alkeita, yhteisöllisyyden kokemusta iloine ja suruineen, paljon naurua ja iloa, itseluottamusta ja jälleen yksi itsensä voittamisen kokemus, kansainvälisyyttä... Minä muistan värikkäät rakennukset, aasin ja kukon äänet naapurista, Honey Baby -kissan sängyssäni moskiittoverkon toisella puolella, torakat ja tuhatjalkaiset, englannin tunnit, kasvimaan ja kitkemisen, caipirinha-bileet, musiikkifiilistelyt ja kitarahetket paikallisten rokkareiden kanssa, sambakarnevaalien valtavat väkijoukot, miten muutama vaalea nainen erottuu siellä kuin huutomerkki ja sen saa huomata, brasialaisen lämpimyyden ja avoimuuden, riisin ja pavut, hiekkarannan ja palmut, kaiken mahdollisen kaupustelijat, samban tanssimisen yrittämisen, peanut butter guyn, moskiittojen ininän yöllä, mangomehun, riippumaton, maahan putoavat avokadot, seinillä kiipeilevät liskot, paikallisen 13-vuotiaan pojan Ericin, matkan auton lavalla, sähkökatkot, vesiputouksen, paikalliset ja heidän mutkattomuutensa, slummilapset ja mereen laskevan auringon.

Maailman toisella puolen -blogi päättyy tähän. Kiitos kaikille mukanani kulkeneille ja matkaani seuranneille. Kun on tuo matkakärpänen kerran puraissut niin se ei hevillä hellitä, mutta nyt on aika ihanaa vain olla kotona, ihan paikallaan. Ja irtokarkit, fetasalaatti, omatekoinen pizza ja mango-guava-vissy maistuvat aika hyvältä. Obrigada e boa noite.